keskiviikko 27. marraskuuta 2013



21.11.2013 Torstai

Olen ymmärtänyt, kuinka vaikeaa opettaminen on. Kun opettaa, asettaa itsensä arvostelun kohteeksi. Aikuiset oppilaani vaikuttavat usein tylsistyneltä, enkä tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä. Tehtäväni on kuitenkin opettaa, eikä viihdyttää. On omaksuttava jokin asenne oppilaita kohtaan, kuten se, että minun roolini on tarjota heille tietoa parhaan taitoni mukaan, ja he päättävät itse, haluavatko ottaa sitä vastaan. On hankalaa, kun ryhmät ovat isoja ja oppilaat hyvin eri tasoisia. On valittava jokin keskiarvoinen linja ja pysyttävä sillä, koska luulen että oppilaat hämmentyisivät mikäli opetus etenisi epäloogisesti ja hyppisi tasolta toiselle. On myös pakko vain antaa olla jos joku vaikuttaa tylsistyneeltä. Itsetuntoni olisi mennyttä jos ottaisin huolekseni jokaisen oppilaan miellyttämisen.

Toisaalta tuntuu uskomattomalta ja hienolta sanoa, että minulla on oppilaita. Tuntuu, että se on ollut haaveeni jo hyvin pitkään. En tiedä onko se jokin sairas mielihalu käyttää valtaa. Olen jo nyt surullinen, että joudun jättämään oppilaani ja koen vastuuta siitä, että he omaksuisivat tunneilta edes jotakin itselleen hyödyllistä.


23.11.2013 Lauantai

Vietin perjantai-iltaa yläkerrassa asuvien korealaisten kanssa. Heidän nimensä ovat Anna, Bella ja Mister G, koska kukaan ei osaa lausua korealaisia nimiä.

Korealaiset tuntuvat liikuvan aina ryhmissä, vähän niinkuin japanilaiset turistit Helsingissä. Heillä on vahva yhteishenki ja tiivis yhteisö Addiksessa. Täällä on yllättävän paljon korealaisia, heillä on myös sairaala ja pari ravintolaa. Kuulemma siihen vaikuttaa se, että Etelä-Korea sai sotilaallsita tukea Etiopialta sodassa Pohjois-Koreaa vastaan, ja siitä lähtien he ovat tunteneet jonkinlaista kiitollisuudenvelkaa.

A, B ja Mister G ovat hyvin kohteliaita ja siistejä. He ja kaikki mikä kuuluu heille on hyvin pientä. He myös syövät ja juovat hyvin vähän. Menimme cup cake-kahvilaan ja tilasin itselleni yhden cup caken. He tilasivat yhden ja jakoivat sen kolmeen osaan!

Kävimme elokuvissa ja se oli ihanan tuttua, rentouttavaa ja aivotonta. Sama meininki jatkui tänään kun söimme pizzaa ja katsoimme Korea-TV:tä. Olen jo kokeillut ihan kiitettävästi korealaisia ruokia, sillä syön joka keskiviikko lounasta Doctor Ha'n luona ja eilen kävin elämäni ensimmäistä kertaa korealaisessa ravintolassa. Ruokapöydässä kuuluu ryystää äänekkäästi. Nykyään minulle tuodaan aina automaattisesti haarukka, sillä ilmeisesti on vaikeaa katsella taisteluani puikkojen kanssa.


25.11.2013 Maanantai

Viime yönä minulle puhkesi vatsatauti, joten olen ollut tänään koko päivän toipilaana vuoteessa. Ei tosin tarvinnut olla yksin, sillä englanninoppilaat, vartija ja vielä korealaisetkin tulivat yksi kerrallaan kolkuttamaan ovea ja toivottamaan Jumalan siunausta, mikä oli hyvin liikuttavaa. He toivat minulle leipää, donitsia, 
 nesteytysjuomajauhetta ja litroittain teetä.

Luin Lumen Tajun loppuun, mikä oli suuri harmi, sillä se oli niin viihdyttävä ja hyvä kirja etten olisi halunnut sen päättyvän. Nyt en tiedä miten kuluttaisin aikaa iltaisin, asuntoni kun ei ole mikään viihdeparatiisi. Täytynee mennä Book Worldiin hakemaan uusi romaani, tai yrittää viihdyttää itseään filosofiankirjalla. On tärkeää saada ajatukset välillä tästä hetkestä kokonaan muualle.

Etiopiassa tulee usein sellainen olo, kuin näkisi yhteiskunnan sellaisena kuin se oli monta vuosikymmentä sitten. Ihmiset ajelevat normaalissa arjessaan hevoskärryillä, paimentavat aaseja kadulla ja myyvät vihreitä papuja säkistä tien poskessa. Minun viihdykkeeni iltaisin on romaani ja suihkuni klassinen ämpäri.

Minun käy sääliksi tämän rakennuksen vartijoita. Heidän täytyy vain tappaa aikaa tunnista toiseen ja odotella, että minä tai korealaiset kolkutamme porttia, mikä tapahtuu ehkä kerran heidän vahtivuoronsa aikana. Tiedän, että heillä on hyvin pieni palkka. Aina kun tavataan sanon amharaksi "Moi" ja "Mitä kuuluu", mutta sitten kielitaitoni tuleekin jo tiensä päähän.

Sunnuntaina kävimme basaarissa, joka kuhisi eurooppalaisia ja amerikkalaisia! Se oli varsin vieraannuttava näky: aidattu alue, johon suurin piirtein kaikki Addiksen valkoihoiset olivat pakkautuneet. Hinnatkin olivat sen mukaiset. Rupattelin etiopialaisen valokuvaajan kanssa, joka oli valmistunut Addiksen taideakatemiasta. Hän möi minulle pari valokuvaa opiskelijahintaan. Tykkäsin hänen valokuvistaan, sillä ne kuvasivat Afrikkaa arkisella tavalla, jota emme ole tottuneet näkemään ja joka ei vastaa kliseisiä mielikuvia leijonista, seeproista, auringonpaisteesta tai ihmisistä heimopuvuissa. Oli esimerkiksi banaali kuva kaupungin liikennelaitoksen bussista ajamassa kuralammikossa sadekauden aikaan.

Olen huomannut, että kuvataiteilijuus on täällä ehkä lähempänä käsityöläisyyttä: maalauksia tehdään myyntiin ja niitä voi löytää toreilta pinottuina myyntipöydille. Performanssitaiteesta ei ihmisillä ole mitään käsitystä, tai sitten se sekoitetaan teatteriin tai sirkukseen.

Etiopiassa asuminen on kokemus, joka kirvoittaa pohtimaan elämää. Olen miettinyt, mitä täällä omaksumiani asenteita haluan säilyttää sitten kun jatkan elämääni Suomessa. Henkilökohtaisella tasolla luulen, että minusta on tullut hieman itsevarmempi ja avoimempi. Olen myös saanut uutta näkökulmaa ja syvempää ymmärrystä globaaleihin ongelmiin ja kulttuurien välisiin eroihin, mikä toivon mukaan johtaa solidaarisiin ajatuksiin ja tekoihin. On täytynyt päästää irti omasta epäluuloisuudesta ja ennakkoasenteista, joita en haluaisi edes myöntää itsessäni olevan. Se on ollut välttämätöntä, jotta on ylipäätään voinut elää osana tätä yhteisöä. Tuntuisi kummalliselta ja turhalta antaa ennakkoluulojen palata tämän kokemuksen jälkeen nyt kun niistä on kerran päästy, ja kun olen huomannut, että ihmisethän ovat ihmisiä kaikkialla. Tässä mielessä en voi kuin suositella tätä kokemusta. On ahdistavaa ajatella, kuinka umpimielinen ilmapiiri Suomessa tällä hetkellä vallitsee.


27.11.2013 Keskiviikko

Eilen aamulla olin kusessa. Minulla oli vain pari birriä rahaa ja täytyi päästä keskustaan, enkä ole nähnyt Laftossa yhtäkään pankkiautomaattia. Ajattelin, että kyllä kaikki varmaan kääntyy hyväksi ja hyppäsin minibussiin. Vieressäni oleva nainen alkoi välittömästi rupatella kanssani ja kutsui minut käymään kirjastossa, jossa oli töissä. Hän oli kirkon ihmisiä. Sitten hän kuin ohimennen maksoi minun taksimatkani. Ehkä Luoja on olemassa Etiopiassa, ja hän auttaa silloin kun on kova hätä.

Eilen minulla oli onnellinen olo.

Tapasin saksalaisen Sonjan, joka opettaa Addis Abeban yliopistossa saksaa. Hän on vakava ja omistautunut intellektuelli, joka osaisi kirjoittaa gradun latinaksi. Hän on vakavuudessaan hauska. Katselimme rumaa rakennustyömaata ja hän sanoi haluavansa muuttaa sen viereen, sillä siinä tiivistyy kaupungin jatkuva muutoksen tila.

Kävimme Asni galleriassa, jonka näyttely ei ollut kovin kummoinen, mutta jonka yhteydessä oli ihana kasviskuppila. Sitten lähdimme todelliselle seikkailulle etsimään taiteilijakylää, josta olin kuullut vain epämääräistä juttua. Ystävällinen paikallinen johdatti meidät kumpareista polkua pitkin eräänlaisen hökkelikylän halki. Ranskan suurlähetystön kohdalla totesimme olevamme eksyksissä, joten otimme puhelimen esiin ja pirautimme sille valokuvaajalle, jonka olin tavannut viime viikonloppuna. Addiksessa voi tehdä mitä vaan! Hänen ohjeidensa avulla löysimme taiteilijakylän. Se oli upea seesteinen puisto kaukana kaupungin hälystä, ja pääsymaksu oli faranjeillekin vaivainen 1 birr. Siellä oli mahtavia ite-taide henkisiä veistoksia, jotka oli koottu tupakantumpeista, lyijykynänpätkistä ja muovipulloista. Se oli parasta taidetta, jota olen tähän mennessä nähnyt Etiopiassa, ellei oteta mukaan Alliance Francaisin hienoa näyttelyä, jossa oli virtapiireistä koottuja valtavia karttoja. Takaisin tullessa matkustin ensimmäistä kertaa kaupungin liikennelaitoksen punaisella leijonabussilla. Se oli toden totta vaihtoehtoinen turistikierros.

Sitten menin itsekseni pyörimään Piazzalle ja ohitin ravintolan, jossa ovat syöneet Ruotsin kuninkaalliset ja Angelina Jolie. Katselin taksin ikkunasta jyhkeänä kohoavaa neuvostohenkistä Derg-monumenttia ja sen taustalla taivaalla roikkuvia lintuja, joiden kuvittelin olevan korppikotkia.

Kävimme Julietten ja Martenin kanssa Hilton-hotellissa poistamassa lentoliput pohjoiseen. Miksiköhän tuntuu niin häkellyttävän hyvältä törsätä hillitön määrä rahaa kerralla? Minun piti maksaa käteisellä, enkä ole varmaan koskaan pidellyt yhtä suurta rahatuppoa kädessäni.

Menimme vielä illalliselle Boleen ja törmäsimme ruotsalaisetiopialaisiin kavereihin. Tulin kotiin vasta hyvin myöhään ja jouduin herättämään ärtyneen, pyjamapukuisen vartijan.

Tänään taisin opettaa naisille turhan vaikeita asioita. Yritin opettaa työelämään liittyvää sanastoa, kuten "sopimus" ja "työkokemus", mutta ne menivät jo turhan abstraktille tasolle ja pelkään, etteivät he oppineet mitään. Tulin myös ajatelleeksi, että ehkä täällä on täysin erilainen työkulttuuri, eikä kyseisiä käsitteitä ole olemassakaan. Silloin myös niiden opetteleminen olisi varsin epämielekästä. Välillä on häilyvää, opetanko kieltä vai länsimaista kulttuuria, jopa arvoja.

On uskomatonta, kuinka Etiopiassa törmää tuttuihin naamoihin. Silloin tällöin tulee vastaan suomalaisten kavereiden tai etäisten tuttujen tummaihoisia versioita. Siitä tulee jotenkin kohtalokas olo.

Minulla on enää vajaat kaksi viikkoa käytettävissä Addiksessa. Tuntuu, että jokaisesta päivästä pitäisi ottaa kaikki irti. Kun mietin, mitä kaikkea olen täällä tehnyt, joudun myöntämään, että suurin osa paikoista joissa olen käynyt, ovat enemmän tai vähemmän länsimaalaisten suosiossa, vähintäänkin hyvin suopeita faranjeille. Kai se on ihan ymmärrettävää, ottaen huomioon kuinka lyhyen aikaa olen viettänyt täällä. Ehkä jos olisin ollut pidempään, olisin jossakin vaiheessa uskaltanut sukeltaa täysillä paikalliseen elämään ja oppinut kielen. Tosin monet ulkomaalaiset asuvat täällä kymmenen vuotta eivätkä tee sitä koskaan. Ehkä siinä piilee pelko, että menettää jotakin itsestään.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013




12. 11. 2013  Tiistai

Tänään tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että hei, en halua palata takaisin Suomeen! Suomessa on niin tylsää! Jos Etiopiassa jotakin ei ole, niin tylsyyttä. Jokainen taksimatka tai kauppamatka on seikkailu, eepos, selviytymistarina, kasvukertomus.

Addiksessa pelätään nyt terrori-iskua, jotakin vastaavaa kuin Nairobissa tapahtui jokin aika sitten. Minua on neuvottu välttämään suurissa väkijoukoissa liikkumista, kuten ostoskeskuksia tai elokuvateattereita. Olin asiasta viikonloppuna ahdistunut, tosin painajaiset ja muut vaikuttivat mielialaan. Olin näkevinäni poliiseja kaikkialla. Ne eivät varsinaisesti lisää turvallisuudentunnetta, sillä olen kuullut karmeita tarinoita kansallisesta poliisista. Pari viikkoa sitten jouduin itse todistamaan poliisiväkivaltaa: taksinkuljettaja jäi kiinni kortitta ajamisesta, joten kaksi poliisivirkailijaa alkoivat hakata häntä keskellä katua. Tilanne tosin loppui nopeasti, sillä ohikulkijat tulivat väliin ja puolustivat uhria, mikä oli tilanteen karuudesta huolimatta ilahduttavaa.


13. 11. 2013 Keskiviikko

Tänään oli ensimmäinen sadepäivä. Vettä tuli kaatamalla ja oli mentävä Lafton lähiökuppilaan pitämään sadetta matkalla toimistolle.

Viime päivät ovat olleet käänteentekeviä. Minusta tuntuu, että olen alkanut sopeutua tänne, mikä kesti kolme ja puoli viikkoa. En koe enää yhtä epämukavaksi tai työlääksi kaupassa käymistä, minibussilla ajelua tai ohikulkijoiden kommentteja. Olen pikemminkin hermostunut siitä, kuinka nopeasti aika kuluu.

Välillä tuntuu jopa lennokkaan nautinnolliselta pyyhältää kaupungilla kuin mikäkin maailmannainen, puhua menemään amharaa, juoda kaneliteetä ja syödä tiramisua pilvenpiirtäjän pohjakerroksen ketjukahvilassa, jonka auki olevassa ovessa lukee ”Exitonly” ja kiinni olevassa ”Entranceonly”.


18. 11. 2013 Maanantai

Viikonloppuna tapahtui kaikkea jännää.
Olen Etiopiassaoloaikanani puoliksi tiedostaen, puoliksi häpeillen etsinyt muita faranjeja seurakseni. Lauantaina menimme Julietten kanssa Alliance Francaisen järjestämälle turistikierrokselle, joka oli täynnä faranjeja. En kuitenkaan tuntenut yhtään, että pelkkä länsimaalaisuus olisi tehnyt meistä samaa porukkaa, mikä alun perinkin oli ehkä hölmö olettamus.
Ei ole täysin tuulesta temmattu olettamus että valkoihoiset ovat täällä rikkaita. Monet elävät suljettua ja sisäänpäinlämpenevää elämää: heidän ystävänsä ja työkaverinsa ovat länsimaalaisia, mutta autonkuljettajat, palvelijat, pyykinpesijät, kokit, vartijat, hierojat, manikyristit ja pedikyristit etiopialaisia. Herätän usein huomiota pelkästään kävelemällä kadulla, sillä paikalliset ovat tottuneet siihen, että länsimaalaiset kaasuttavat yksityisillä jättiautoillaan suoraan ovelta ovelle: hienoon ravintolaan, Hilton-hotelliin, suurlähetystöihinsä ja Alliance Francaisiin.

Haluan tehdä pesäeron tähän porukkaan, johon tuskin olisin edes tervetullut koska olen kulahtanut opiskelijahippi, joka tuoksahtaa aurinkorasvalle eikä rahalle. Olen sentään iloinen siitä, että olen tutustunut etiopialaisiin Etiopiassa!

Turistikierroksella kohtasin ensimmäistä kertaa toisen suomalaisen, ja hän sattuikin olemaan Suomen suurlähettiläs! Söimme hänen ja Julietten kanssa vegaanisen lounaan Taitu Hotellissa. Kohtaaminen oli erikoinen, hauska sattuma. Suomi tuli kangerrellen ulos suusta kuukauden tauon jälkeen.

Taitu Hotellissa oli ihanaa. Sieltä saa vegaanisen lounaan halvalla. Terassilla oli entisten aikojen tunnelmaa: mummeli poltti tupakkaa ketjussa ja maalasi akvarelleilla, herrat lukivat päivän lehteä. Hengailimme siellä monta tuntia syöden lettuja ja juoden maitokahvia.
Sain kuulla, että Addis Abeba on hyvin nuori kaupunki, vain 150 vuotta vanha. Ei siis ihme että tämä on niin vieraannuttava paikka, kun olen tottunut eurooppalaisiin kaupunkeihin joissa koko historian kaanon on näkyvillä.
Minua vaivaa jo nyt kalvava ahdistus siitä, että joudun palaamaan takaisin Suomeen, vaikka puolet ajasta on vielä jäljellä. En tiedä miten pääsisin tästä tunteesta eroon.
Addiksessa parasta on syöminen. Hyviä kahviloita ja ravintoloita on joka kulman takana, ne ovat naurettavan halpoja ja niissä on ihanaa istua ja toimittaa tyhjää. Tätä menoa minusta tulee varmaan 150-kiloinen laarni varustettuna Afrikka-aknella. Urheilu mainitaan silloin tällöin kiintiönomaisesti jonninjoutavissa keskusteluissa. Oikeutan itselleni tämän elämäntyylin, koska se on tutustumista paikalliseen kulttuuriin!
Lauantaina pelattiin jalkapallo-ottelu Etiopia vastaan Nigeria, ja kaupunki oli sekaisin monesta syystä: hurmoksesta, mutta myös pommi-iskun uhka leijui ilmassa. Oltiin annettu neuvo pysyä koko päivä neljän seinän sisällä, mutta tuntuisi väärältä antaa pelon hallita elämää.

19.11.2013 Tiistai
Kävin Suomen suurlähetystössä. Se oli harmaa panssaroitu linnake jossa oli kaikuvia huoneita ja käytäviä. Kiipesin ylimpään kerrokseen ja paiskasin kättä suurlähettilään kanssa, jonka tosin olin jo tavannut. Oli todella outoa kohdata supisuomalaisennäköisiä remonttimiehiä jotka sanoivat "Morjens".
Lafton lähiössä eläimiä kuljeskelee joka kadulla. On vähän kuumottavaa ohittaa kapeissa kohdissa suuren suuria sarvipäitä metrin etäisyydeltä. Olen huomannut kuinka vieraantunut olen tavallisista kotieläimistä: pelkään jopa kanoja ja vaihdan toiselle puolelle katua jos niitä tulee vastaan.
Viime päivinä sähköt ovat katkeilleet vähän väliä. Onneksi on kaasuhella. Tutkailen taskulampulla vihreitä papuja pannulla todetakseni, että ne ovat palaneita. Makaroni ja tomaattikastike näyttävät lautasella omituiselta mustavalkoiselta aineelta. Nettikahvilakin on vain musta aukko. Pimeä tulee jo kuuden aikaan, minkä jälkeen täytyy tihrustaa läppärin ja otsalampun kelmeässä valossa. Yhdeksän aikaan totean, että eiköhän ole parasta mennä nukkumaan.
Selasin The Good Samaritan Training Centerin budjettia ja järkytyin! Opettajan kuukausipalkka on vaivaiset 1200 birriä, eli noin 50 euroa. Sama summa, jonka käytin viime viikonloppuna pelkkään hurvitteluun, ja vielä samassa maassa! Koko koulun kuukausibudjetti on vaivaiset 1600 euroa. Pitää todellakin paikkansa, että täällä voi pienellä rahalla tehdä merkittäviä asioita ihmisten hyväksi. On tosin harmi, että kaikki on kiinni rahasta, ja että järjestö on täysin riippuvainen ulkopuolisista avustuksista. Yritämme anoa avustusta Suomen suurlähetystöltä ja toivon, että meitä onnistaa, sillä kyse ei todellakaan ole mahdottoman suuresta summasta.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Bole Road

Eukalyptus-puita
Luokan priimus

Holetan koulu

Holetan koululaisia

Entoto-vuoren ajattelija

3.11.2013 Sunnuntai

On todella outoa herättää huomiota ja suorastaan provosoida omalla ihonvärillään. Se kun on asia, jolle en voi tehdä mitään. Aloin miettiä, tuntevatko tummaihoiset olonsa Suomessa samanlaiseksi kuin minä tunnen oloni Etiopiassa.
Tuntuu, että minuun suhtaudutaan uteliaasti, hieman epäluuloisesti ja välillä hyökkäävästikin.Holetan kylänraitilla kävelen aurinkolasit silmillä kuin mikäkin julkkis. Päät kääntyvät jäljessäni ja kuulen kun ihmiset kuiskailevat ”faranji, faranji” (se tarkoittaa valkoihoista). Minulle tulee siitä aika varautunut olo, vaikka yleensä ihmiset ovat hyväntahtoisia ja haluavat vain sanoa ne pari sanaa jotka osaavat englanniksi, ”Hello” ja ”How areyou”, ikään kuin toivottaakseen minut tervetulleeksi kyläänsä.
Totta kai valkoinen iho otetaan täällä merkkinä rahasta. Addiksessa minulle kaupustellaan jatkuvasti jotain. Tänään koin oloni hieman epämukavaksi, kun rahjustin kannettava tietokone olallani Hilton-hotelliin, mikä on ehkä äveriäin paikka koko kaupungissa. En olisi varmaan enempää voinut vaikuttaa eurooppalaiselta kermaperseeltä.
Alan kaivata elämää incognito. On todella uuvuttavaa, kun kadulla kulkiessaan herättää jatkuvaa huomiota omasta tahdosta riippumatta. 
Tapasin Julietten, hän on ranskalainen tyttö, jonka kanssa aloimme suunnitella matkustelua pohjoisessa. Tapasin myös hänen etiopialaisen kaverinsa Simonin, joka tuntee joitain ihmisiä Addiksen taidekoulusta. Minusta olisi hauskaa vierailla siellä, ja minua huvittaa suunnitella kuinka kurvaan akatemian pihaan taksilla ja esittelen itseni tittelillä ”artistfrom Finland”.


5.11.2013 Tiistai

Oli hämmentävä hetki, kun työkaverini kysyi mitä kirjaa luen ja vastasin vaivautuneesti: ”Minä luen tätä Kymmenen pientä… öööh…ääh…”. Sitten kohotin päätäni ja suuntasin katseeni hänen tummiin, kysyviin kasvoihinsa ja ruskeisiin silmiinsä ja kakistin sen: ”Neekeripoikaa!”. Onneksi hän reagoi räjähtämällä nauruun.
Ajattelin filosofiankirjaa, joka lojuu koskemattomana piirongin päällä. Nyt minua lähinnä huvittaa, että kuvittelin pystyväni opiskelemaan Afrikassa filosofiaa vapaa-ajallani. Tässä vaiheessa se olisi vain turhaa, sillä vastaanottokykyni ja mieleni ovat jo muutenkin täystyöllistettyjä. Luulen, että Holetan käveleminen päästä päähän vastaa informaation määrässään ja intensiteetissään tuota kirjaa.
Muutin uuteen asumukseen Addikseen. Minulle järjestettiin nukkumishuone GoodSamaritan Training Centerin tyhjillään olevaan kopperoon. Täällä on sänky, muovituoli, Singer-ompelukoneen ranka pöytänä ja pari pitkäkoipista lukkia katossa. Työntekijät olivat laittaneet vessanoven lähtiessään lukkoon. Aluksi olin paniikissa, aluksi olin paniikissa, mutta onneksi törmäsin korealaisiin vapaaehtoisiin, jotka asuvat yläkerrassa, ja sovittiin, että saan käyttää heidän vessaa. Tämä toimipiste sijaitsee Laftossa ja on todella kaukana keskustasta. Täällä on kylmää ja kaikuvaa ja askeettista, mutta kai tähänkin tottuu. Nettikahvila sentään löytyi kulman takaa.
Opetin tänään uutta luokkaa Addiksessa. He olivat 5-vuotiaita, ja heillä oli koulu-uniformut toisin kuin Holetan oppilailla. Opettaminen sujui hyvin. Se on palkitsevampaa ja mielekkäämpää työtä kuin toimistotyö, vaikka on monin verroin rankempaa. Itsestään täytyy antaa todella paljon, kun ei ole vielä muodostunut mitään opettamisen tapaa tai rutiinia.
Opin amharan-kieltä pikkuhiljaa. On kiinnostavaa ajatella, että se järjestys jossa otan sanoja haltuun, on eräänlainen tämänhetkinen asioiden tärkeysjärjestys. Ensiksi tulivat perustavanlaiset kommunikaatioon liittyvät sanat: moi, anteeksi, okei. Sitten tulivat koira, kaunis ja kahvi. Sen jälkeen vesi ja leipä. Nyt ollaan numeroissa. Tuntuu, ettei sanoissa ole monesti juurikaan vokaaleja. Mikäli yritän ottaa liikaa sanoja haltuun kerralla, ne alkavat kuulostamaan sattumanvaraisilta konsonanttipötköiltä.


6.11.2013 Keskiviikko

Menimme korealaisten kanssa syömään lounasta akupunktiohoitaja DoctorHa’n luokse. Hikoilin yrittäessäni saada kaikkia ihmeellisiä liukkaita pikkuruokia pysymään puikoissa. Korealaiset vapaaehtoiset aikovat olla täällä kokonaisen vuoden! Hekin vaikuttivat väsyneiltä.
Tänään pidin kaksi englannintuntia aikuisille naisille. Se oli ehkä vaikeampaa tai ainakin erilaista kuin lasten opettaminen, aikuisia kun ei oikein voi käskeä tekemään mitään. Lisäksi auktoriteettini kohtaa uuden koetinkiven kun yritän opettaa itseäni vanhempia ihmisiä. Haluaisin saada oppilaat puhumaan, mutta se on vaikeaa, sillä ryhmät ovat todella isoja. Koitan ajatella, että ei noista tunneista ainakaan haittaa ole, vaikkei kaikki menisikään ihan putkeen.
Opettaminen on uskomattoman väsyttävää, ja kaikki muukin on väsyttävää, uusien ihmisten kanssa puhuminen, helle, kaupassa käyminen..


10.11.2013 Sunnuntai

Vietin viikonloppua Bolen kaupunginosassa. Hotelli, johon olin suunnitellut meneväni oli täynnä, joten otin hätäisesti huoneen kadun toisella puolella olevasta halvasta puljusta. Se oli hirvein ja epämääräisin murju maan päällä, ja sen edusta ja koko katu olivat yöaikaan täynnä prostituoituja. Tulin ahdistuneeksi ja näin siitä painajaisia.
Bolessa on eurooppalaistyylisiä kahviloita joissa kuulee puhuttavan amerikkaa, ja niissä notkuminen oli rentouttavan tuttua ja tervetullutta vaihtelua, kun takana on kolme viikkoa Afrikkaa. Kävimme EU-virkamiesten kanssa syömässä kallista thai-ruokaa, mikä sekin tuntui henkireiältä kaiken uuden ja vieraan keskellä.
Perjantaina olimme hummaamassa Julietten ja parin etiopialaisen lakiopiskelijan kanssa. Kävimme syömässä paastoinjeraa eli ihanaa kasvisruokaa, humalluimme etiopialaisesta viinistä ja päädyimme eksoottiseen shisha-luolaan, jossa ihmiset pureskelivat savun keskellä chattia.
Istuessani kahvilassa mietin, mitä minulle on tapahtunut Etiopiassa. Olen alkanut tajuta, minkälaisten ennakkoluulojen ja umpimielisten asenteiden kasaamien muurien keskellä olen tiedostamattani elänyt, ja miten vähän olen altistanut itseäni vierauden kohtaamiselle omassa arjessani.
Sunnuntaina joimme papaijamehua, kävimme Entoto-vuorella ihailemassa maisemia, näimme villin pitkähäntäisen apinan ja haistelimme eukalyptuksen lehtiä. Reissusuunnittelut jatkuivat, enkä malta odottaa sitä, että pääsen Addiksen pölystä ja melusta hengittämään pohjoisen raitista vuori-ilmaa.
Olen miettinyt länsimaalaisen ja etenkin suomalaisen kulttuurin ja ihmisten ongelmia. Olen kohdannut Suomessa paljon pahoinvointia. Se on olemassa olevaa ja todellista, mutta hyvin erilaista pahoinvointia kuin täällä. Tuntuu siltä, kuin sekä hyvinvointi että pahoinvointi olisivat täällä kollektiivisia asioita. Suomessa ihmiset vaipuvat yksityiseen masennukseen. Etiopiassa on sairautta ja köyhyyttä, mutta en tiedä kokeeko kukaan olevansa yksinäinen tai muista vieraantunut.