keskiviikko 27. marraskuuta 2013



21.11.2013 Torstai

Olen ymmärtänyt, kuinka vaikeaa opettaminen on. Kun opettaa, asettaa itsensä arvostelun kohteeksi. Aikuiset oppilaani vaikuttavat usein tylsistyneltä, enkä tiedä, mitä silloin pitäisi tehdä. Tehtäväni on kuitenkin opettaa, eikä viihdyttää. On omaksuttava jokin asenne oppilaita kohtaan, kuten se, että minun roolini on tarjota heille tietoa parhaan taitoni mukaan, ja he päättävät itse, haluavatko ottaa sitä vastaan. On hankalaa, kun ryhmät ovat isoja ja oppilaat hyvin eri tasoisia. On valittava jokin keskiarvoinen linja ja pysyttävä sillä, koska luulen että oppilaat hämmentyisivät mikäli opetus etenisi epäloogisesti ja hyppisi tasolta toiselle. On myös pakko vain antaa olla jos joku vaikuttaa tylsistyneeltä. Itsetuntoni olisi mennyttä jos ottaisin huolekseni jokaisen oppilaan miellyttämisen.

Toisaalta tuntuu uskomattomalta ja hienolta sanoa, että minulla on oppilaita. Tuntuu, että se on ollut haaveeni jo hyvin pitkään. En tiedä onko se jokin sairas mielihalu käyttää valtaa. Olen jo nyt surullinen, että joudun jättämään oppilaani ja koen vastuuta siitä, että he omaksuisivat tunneilta edes jotakin itselleen hyödyllistä.


23.11.2013 Lauantai

Vietin perjantai-iltaa yläkerrassa asuvien korealaisten kanssa. Heidän nimensä ovat Anna, Bella ja Mister G, koska kukaan ei osaa lausua korealaisia nimiä.

Korealaiset tuntuvat liikuvan aina ryhmissä, vähän niinkuin japanilaiset turistit Helsingissä. Heillä on vahva yhteishenki ja tiivis yhteisö Addiksessa. Täällä on yllättävän paljon korealaisia, heillä on myös sairaala ja pari ravintolaa. Kuulemma siihen vaikuttaa se, että Etelä-Korea sai sotilaallsita tukea Etiopialta sodassa Pohjois-Koreaa vastaan, ja siitä lähtien he ovat tunteneet jonkinlaista kiitollisuudenvelkaa.

A, B ja Mister G ovat hyvin kohteliaita ja siistejä. He ja kaikki mikä kuuluu heille on hyvin pientä. He myös syövät ja juovat hyvin vähän. Menimme cup cake-kahvilaan ja tilasin itselleni yhden cup caken. He tilasivat yhden ja jakoivat sen kolmeen osaan!

Kävimme elokuvissa ja se oli ihanan tuttua, rentouttavaa ja aivotonta. Sama meininki jatkui tänään kun söimme pizzaa ja katsoimme Korea-TV:tä. Olen jo kokeillut ihan kiitettävästi korealaisia ruokia, sillä syön joka keskiviikko lounasta Doctor Ha'n luona ja eilen kävin elämäni ensimmäistä kertaa korealaisessa ravintolassa. Ruokapöydässä kuuluu ryystää äänekkäästi. Nykyään minulle tuodaan aina automaattisesti haarukka, sillä ilmeisesti on vaikeaa katsella taisteluani puikkojen kanssa.


25.11.2013 Maanantai

Viime yönä minulle puhkesi vatsatauti, joten olen ollut tänään koko päivän toipilaana vuoteessa. Ei tosin tarvinnut olla yksin, sillä englanninoppilaat, vartija ja vielä korealaisetkin tulivat yksi kerrallaan kolkuttamaan ovea ja toivottamaan Jumalan siunausta, mikä oli hyvin liikuttavaa. He toivat minulle leipää, donitsia, 
 nesteytysjuomajauhetta ja litroittain teetä.

Luin Lumen Tajun loppuun, mikä oli suuri harmi, sillä se oli niin viihdyttävä ja hyvä kirja etten olisi halunnut sen päättyvän. Nyt en tiedä miten kuluttaisin aikaa iltaisin, asuntoni kun ei ole mikään viihdeparatiisi. Täytynee mennä Book Worldiin hakemaan uusi romaani, tai yrittää viihdyttää itseään filosofiankirjalla. On tärkeää saada ajatukset välillä tästä hetkestä kokonaan muualle.

Etiopiassa tulee usein sellainen olo, kuin näkisi yhteiskunnan sellaisena kuin se oli monta vuosikymmentä sitten. Ihmiset ajelevat normaalissa arjessaan hevoskärryillä, paimentavat aaseja kadulla ja myyvät vihreitä papuja säkistä tien poskessa. Minun viihdykkeeni iltaisin on romaani ja suihkuni klassinen ämpäri.

Minun käy sääliksi tämän rakennuksen vartijoita. Heidän täytyy vain tappaa aikaa tunnista toiseen ja odotella, että minä tai korealaiset kolkutamme porttia, mikä tapahtuu ehkä kerran heidän vahtivuoronsa aikana. Tiedän, että heillä on hyvin pieni palkka. Aina kun tavataan sanon amharaksi "Moi" ja "Mitä kuuluu", mutta sitten kielitaitoni tuleekin jo tiensä päähän.

Sunnuntaina kävimme basaarissa, joka kuhisi eurooppalaisia ja amerikkalaisia! Se oli varsin vieraannuttava näky: aidattu alue, johon suurin piirtein kaikki Addiksen valkoihoiset olivat pakkautuneet. Hinnatkin olivat sen mukaiset. Rupattelin etiopialaisen valokuvaajan kanssa, joka oli valmistunut Addiksen taideakatemiasta. Hän möi minulle pari valokuvaa opiskelijahintaan. Tykkäsin hänen valokuvistaan, sillä ne kuvasivat Afrikkaa arkisella tavalla, jota emme ole tottuneet näkemään ja joka ei vastaa kliseisiä mielikuvia leijonista, seeproista, auringonpaisteesta tai ihmisistä heimopuvuissa. Oli esimerkiksi banaali kuva kaupungin liikennelaitoksen bussista ajamassa kuralammikossa sadekauden aikaan.

Olen huomannut, että kuvataiteilijuus on täällä ehkä lähempänä käsityöläisyyttä: maalauksia tehdään myyntiin ja niitä voi löytää toreilta pinottuina myyntipöydille. Performanssitaiteesta ei ihmisillä ole mitään käsitystä, tai sitten se sekoitetaan teatteriin tai sirkukseen.

Etiopiassa asuminen on kokemus, joka kirvoittaa pohtimaan elämää. Olen miettinyt, mitä täällä omaksumiani asenteita haluan säilyttää sitten kun jatkan elämääni Suomessa. Henkilökohtaisella tasolla luulen, että minusta on tullut hieman itsevarmempi ja avoimempi. Olen myös saanut uutta näkökulmaa ja syvempää ymmärrystä globaaleihin ongelmiin ja kulttuurien välisiin eroihin, mikä toivon mukaan johtaa solidaarisiin ajatuksiin ja tekoihin. On täytynyt päästää irti omasta epäluuloisuudesta ja ennakkoasenteista, joita en haluaisi edes myöntää itsessäni olevan. Se on ollut välttämätöntä, jotta on ylipäätään voinut elää osana tätä yhteisöä. Tuntuisi kummalliselta ja turhalta antaa ennakkoluulojen palata tämän kokemuksen jälkeen nyt kun niistä on kerran päästy, ja kun olen huomannut, että ihmisethän ovat ihmisiä kaikkialla. Tässä mielessä en voi kuin suositella tätä kokemusta. On ahdistavaa ajatella, kuinka umpimielinen ilmapiiri Suomessa tällä hetkellä vallitsee.


27.11.2013 Keskiviikko

Eilen aamulla olin kusessa. Minulla oli vain pari birriä rahaa ja täytyi päästä keskustaan, enkä ole nähnyt Laftossa yhtäkään pankkiautomaattia. Ajattelin, että kyllä kaikki varmaan kääntyy hyväksi ja hyppäsin minibussiin. Vieressäni oleva nainen alkoi välittömästi rupatella kanssani ja kutsui minut käymään kirjastossa, jossa oli töissä. Hän oli kirkon ihmisiä. Sitten hän kuin ohimennen maksoi minun taksimatkani. Ehkä Luoja on olemassa Etiopiassa, ja hän auttaa silloin kun on kova hätä.

Eilen minulla oli onnellinen olo.

Tapasin saksalaisen Sonjan, joka opettaa Addis Abeban yliopistossa saksaa. Hän on vakava ja omistautunut intellektuelli, joka osaisi kirjoittaa gradun latinaksi. Hän on vakavuudessaan hauska. Katselimme rumaa rakennustyömaata ja hän sanoi haluavansa muuttaa sen viereen, sillä siinä tiivistyy kaupungin jatkuva muutoksen tila.

Kävimme Asni galleriassa, jonka näyttely ei ollut kovin kummoinen, mutta jonka yhteydessä oli ihana kasviskuppila. Sitten lähdimme todelliselle seikkailulle etsimään taiteilijakylää, josta olin kuullut vain epämääräistä juttua. Ystävällinen paikallinen johdatti meidät kumpareista polkua pitkin eräänlaisen hökkelikylän halki. Ranskan suurlähetystön kohdalla totesimme olevamme eksyksissä, joten otimme puhelimen esiin ja pirautimme sille valokuvaajalle, jonka olin tavannut viime viikonloppuna. Addiksessa voi tehdä mitä vaan! Hänen ohjeidensa avulla löysimme taiteilijakylän. Se oli upea seesteinen puisto kaukana kaupungin hälystä, ja pääsymaksu oli faranjeillekin vaivainen 1 birr. Siellä oli mahtavia ite-taide henkisiä veistoksia, jotka oli koottu tupakantumpeista, lyijykynänpätkistä ja muovipulloista. Se oli parasta taidetta, jota olen tähän mennessä nähnyt Etiopiassa, ellei oteta mukaan Alliance Francaisin hienoa näyttelyä, jossa oli virtapiireistä koottuja valtavia karttoja. Takaisin tullessa matkustin ensimmäistä kertaa kaupungin liikennelaitoksen punaisella leijonabussilla. Se oli toden totta vaihtoehtoinen turistikierros.

Sitten menin itsekseni pyörimään Piazzalle ja ohitin ravintolan, jossa ovat syöneet Ruotsin kuninkaalliset ja Angelina Jolie. Katselin taksin ikkunasta jyhkeänä kohoavaa neuvostohenkistä Derg-monumenttia ja sen taustalla taivaalla roikkuvia lintuja, joiden kuvittelin olevan korppikotkia.

Kävimme Julietten ja Martenin kanssa Hilton-hotellissa poistamassa lentoliput pohjoiseen. Miksiköhän tuntuu niin häkellyttävän hyvältä törsätä hillitön määrä rahaa kerralla? Minun piti maksaa käteisellä, enkä ole varmaan koskaan pidellyt yhtä suurta rahatuppoa kädessäni.

Menimme vielä illalliselle Boleen ja törmäsimme ruotsalaisetiopialaisiin kavereihin. Tulin kotiin vasta hyvin myöhään ja jouduin herättämään ärtyneen, pyjamapukuisen vartijan.

Tänään taisin opettaa naisille turhan vaikeita asioita. Yritin opettaa työelämään liittyvää sanastoa, kuten "sopimus" ja "työkokemus", mutta ne menivät jo turhan abstraktille tasolle ja pelkään, etteivät he oppineet mitään. Tulin myös ajatelleeksi, että ehkä täällä on täysin erilainen työkulttuuri, eikä kyseisiä käsitteitä ole olemassakaan. Silloin myös niiden opetteleminen olisi varsin epämielekästä. Välillä on häilyvää, opetanko kieltä vai länsimaista kulttuuria, jopa arvoja.

On uskomatonta, kuinka Etiopiassa törmää tuttuihin naamoihin. Silloin tällöin tulee vastaan suomalaisten kavereiden tai etäisten tuttujen tummaihoisia versioita. Siitä tulee jotenkin kohtalokas olo.

Minulla on enää vajaat kaksi viikkoa käytettävissä Addiksessa. Tuntuu, että jokaisesta päivästä pitäisi ottaa kaikki irti. Kun mietin, mitä kaikkea olen täällä tehnyt, joudun myöntämään, että suurin osa paikoista joissa olen käynyt, ovat enemmän tai vähemmän länsimaalaisten suosiossa, vähintäänkin hyvin suopeita faranjeille. Kai se on ihan ymmärrettävää, ottaen huomioon kuinka lyhyen aikaa olen viettänyt täällä. Ehkä jos olisin ollut pidempään, olisin jossakin vaiheessa uskaltanut sukeltaa täysillä paikalliseen elämään ja oppinut kielen. Tosin monet ulkomaalaiset asuvat täällä kymmenen vuotta eivätkä tee sitä koskaan. Ehkä siinä piilee pelko, että menettää jotakin itsestään.